Kustaan Paturin itselleen 1840-luvulla rakennuttama talo. |
Yleistä Kustaa Paturista
Maaliskuun 23. päivänä tasan 200 vuotta sitten syntyi ehkä tunnetuin ja
ainakin omana aikanaan tunnetuin janakkalalainen.. Tällöin näet Turengin
Paturin taloa omistavan talollisen Wilhelm Mikonpojan toinen lapsi syntyi. Tosin
Wilhelm omisti toisenkin talon Turengissa sekä maatilan myös Vihdissä.
Syntyneellä pojalla, joka oli järjestyksessä toinen, annettiin nimeksi Kustaa,
ja hän tuli tunnetuksi sukunimellä Paturi, joskin hän käytti joskus
varhaisimpina aikuiselämän aikoina myös sukunimeä Thurén.
Runoilija
Suomenkielisten lukijoiden tietoisuuteen Paturi tuli julkaisemalla
runoteoksen ”Huvilauluja Hämeestä” vuonna 1842. Tosin jo vuonna 1837 Kustaa
Paturi oli avoimesti kiistellyt hämäläisten ja savolaisten hyvyydestä ja
paremmuudesta Mehiläisen palstoilla. Paturin runoteosta mainitaan, esimerkiksi
Uusi Suometar artikkelissaan 1902, ensimmäiseksi suomenkieliseksi
runokokoelmaksi. Siinä oli mukana myöskin nuotit, jonka mukaan runot oli
tarkoitettu lauluina esitettäviksi erilaisissa nuorison tilaisuuksissa.
Sävellykset, ja osittain vanhojen nuottien mukaiset sovitukset olivat
Janakkalan kanttorin Silénin tekemiä. Kirjasta otettiin myöhemmin 1860-luvulla
myös toinen painos. Merkittävän runokirjasta tekee myös se, että siitä
kirjoitti ranskalainen
kriitikko ja tiedemies Xavier Marmier. Hänhän kävi Suomessa 1842, tutustui Paturin
kirjaan, kertoi kirjasta ja sen kirjoittajasta ja käänsi erään runon ranskaksi
jo vuonna 1843 julkaistuun omaan matkaraporttiinsa.
Keskustelija
Paturi ei ollut kuitenkaan vain runoilija, hän oli myös innokas
yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hänen kirjoituksensa käsittelivät lähes kaikkia tuolloisessa
yhteiskunnassa esillä olleita asioita. Hän laati mm. lausunnon, ainoan
suomenkielisen ja tavallisen rahvaanmiehen kirjoittaman yksityisen lausunnon
kansakoulua käsittelevään senaatin esitykseen. Jälleen tässäkin asiassa hän oli
ainut suomenkielinen asiaa kantaa ottanut. Oman ammattinsa myötä hän käsitteli
ja kirjoitti todella runsaasti maanviljelyä ja se parantamista käsitteleviä
artikkeleita. Osansa saivat niin uusi raha, tullit ja virsikirjauudistuksetkin.
Ehkä keskeisin ja tärkein kuitenkin Paturille oli kansakoulun, jonka pitäjään
saamiseksi hän taisteli kaikin voimin. Sellainen pitäjän toimesta saatiinkin
Janakkalaan jo vuonna 1861, ennen annettu asetusta.
Kustaa Paturi ei ollut fennomaani, ei edes sen ajatussuunnan alun
syntyvaiheessa. Hän koki itsensä tietenkin uskolliseksi keisarin alamaiseksi,
mutta eritoten hän oli syvällisesti talonpoika ja juuri hämäläinen talonpoika. Hänhän
käytti yleisesti nimimerkki Maamies. Tietenkin hän oli myös janakkalalainen ja
jopa erityisen tarkka omasta paikallisesta identiteetistään. Kuitenkin
hämäläisenä talonpoikana hän otti osaa hyvin monenlaisiin keskusteluihin, mutta
oli myös päättämässä ajamista asioitaan. Hän oli perustamassa Suomen
ensimmäistä liikepankkia kuin myös myöhemmin Janakkalan säästöpankkia. Usein hän kirjoittikin monipuolisesti juuri
janakkalalaisena eri paikallisiin (Hämäläinen) ja valtakunnallisiin lehtiin,
joiden määrä oli 1800-luvun puolivälissä hyvin rajallinen.
Paturi ja pakollinen suojelu
Köyhät meillä on aina
keskuudessamme, mutta on eri asia miten heihin suhtaudumme ja miten pyrimme
köyhyyttä poistamaan tai ainakin yleensä sen vaikutuksia lieventämään.
Nykyinen, vasta sotiemme jälkeen rakenteille pantu hyvinvointivaltio ei ollut
edes kaukaisuudessa siintävä tavoite 1800-luvun puolivälin ihmisille. Kun vielä
huomioidaan usein toistuneet nälkävuodet, niin kuva yleisestä puutteesta on
lähes totaalinen.
Kustaa Paturin
kannanotoissa tulee selkeästi ilmi kaksi köyhäinhoidon pääsuuntausta. Toinen on
huonompi vaihtoehto eli yksityisen armeliaisuuden varaan rakentuva, nykyistä
amerikkalaista järjestelmää muistuttava tapa hoitaa asia, ja toisena parempana vaihtoehtona
yhteiskunnan toimenpiteet ongelman korjaamiseksi. Tässä toisessa vaihtoehdossa
on nähtävissä pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevat periaatteet jo
huomattavasti ennen kuin koko käsite edes syntyy.
Melko lyhyiden
lehtikirjoitusten lisäksi Paturi otti enemmän ja perusteellisemmin kantaa
köyhäinhoitoon ja palveluspakkoon suojeluun vastauksessaan senaatin kyselyyn,
joka johti vuoden 1852 köyhäinhoitoasetukseen ja sitten kirjoituksissaan
Mehiläisessä vuonna 1860, joissa hän vastusti erittäin jyrkästi Yrjö Koskinen
(myöhemmin senaattori Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen) näkemyksiä vaivaisten asioiden
hoitamiseksi.
Lausunto senaatille
Paturin lausunto vuoden
1852 asetusta vasten oli monipuolinen ja jopa valmiin asetuksen muotoon
laadittu pykälineen ja kaikkineen. Esitys oli ainoa suomenkielinen, joka
tietenkin käännettiin ruotsiksi jotta virkamiehet olisivat pystyneet sen
lukemaan. Esitys oli myös ainoa ns. rahvaan taholta tullut, kaikki muut olivat
korkeiden virkamiesten tekemiä. Tällä vuoden 1852 asetukselle tehtiin runaasti
lisäyksi ja parannuksia vuosien 1817 ja 1822 asetuksiin.
Lausunnon pykälä 17
kuuluu:
Waiwaiset
erilaatunsa wuoksi jaetaan seuraawalla tawalla:
1si
Heikkomieliset ja mielipuolet.
2si
Wanhat ja Kiwuloiset elli raajan-rikot, jotka ej taira ittensä millään tawalla
elättää.
3si
Jotka isojen onnettomuuren takia owat puutteen alaisia, elli wanhuuresta tahi
ruumiin heikkouren elli Kiwulaisuuren takia ejwät taira ittensä Kaikkin aikoina
tarpeellisesti elättää.
4si
Jotka owat puutteen alaisia suuremmassa elli wähemmässä mitassa; mutta owat
ilkiwaltasia elli huonon elämän kautta ittensä pahentaneet, tahi huolimattomia
ja laiskoja.
5si Lapset alle 14ta
wuoren.
Ilmeisesti
tämä pykälä ruotsiksi käännettynä saattoi vaikuttaa Tanskassa suoritettuun
vaivaishoidon uudistukseen, joka tuli siellä voimaan 1840-luvun lopulla.
Kiista
Y. K.:n kanssa.
Keskeisimmän kiistansa Kustaa Paturi kävi kun toukokuussa 1860 oli
Mehiläisen numerossa 5 nimimerkin Y. K.:n pitkähkö artikkeli otsikolla
‘Laillisesta Vaivais-holhosta’. Nimimerkin taakse kätkeytyi tuolloin lähes
valmis tohtori ja myöhemmin professori ja senaattori ja aatelimies Yrjö Sakari
Forsman, joka jo vuonna 1857 oli Suomettaressa käsitellyt näkemyksiään ja nyt
uudestaan esille ottamaansa asiaa, mutta lienee asia silloin jäänyt lähes
tyystin vaille huomiota, koska Y. K. siihen nyt uudella innolla palaa.
Eräänä
keskeisenä lähtökohtanaan Yrjö Koskisella on vuonna 1858 Helsingissä ilmestynyt
J. V. Rosenborgin väitöskirja ‘Om Fattigdomen och almänna fälligsvärden i
Finland’. Koskisen artikkelissaan esittämät teesit ovatkin lähes kokonaisuudessaan
suunnattu juuri Rosenborgin tutkimustuloksia ja näkemyksiä vastaan. Voidaankin
hyvin yhteenvetona esittää seuraavat Yrjö Koskisen näkemykset:
a) Palveluspakko
on orjuutta, se heikentää työmoraalia ja se ei sovi nykyiseen yhteiskuntaan. Se
tähden myös laiskuus lisääntyy.
b) Vaivaishoito
ei kuulu yhteiskunnalle, vaan sen tulee perustua vapaaehtoisuuteen. Myöskin
köyhyys lisää itse itseään.
c) Kohdat
a ja b kulkevat käsi kädessä ja ne ovat kuin kaksi kaatumassa olevaa pilaria,
jotka pysyvät huonosti pystyssä vain toisiinsa tukeutuen.
Lisäksi
Koskinen vetoaa kansainvälisiin esimerkkeihin Ranskassa ja Englannissa. Kun kirjoitus sijoitetaan omaan aikaansa niin
siinä tulee esille hyvin 1800-luvun alussa Euroopassa voimakkaasti
teollistumisen kehitystä tukeneet liberaalit ajatukset eli ns.
laissez-faire-periaatteen mukainen yhteiskunnallinen ajattelu. Lisäksi
1800-luvun puolivälin jälkeen alkoi myös Suomeen syntyä teollisuutta ja uutta
elinkeinoelämää jolla oli omat tarpeensa, jotka lähes aina poikkesivat
voimakkaasti perinteisen maaseutuyhteiskunnan tarpeista.
Paturi toteaakin: “myöntää täytyy Y. K::lla olevan oikeutta
sanoa Laillisen Suojeluksen tekevän työ-kansan orjiksi, vielä sekin että
työlästä on jo Laillista Suojelusta pysytellä voimassa”. Mutta mitä seurauksia
tämän “orjuuden” äkkinäisestä ja suunnittelemattomasta poistamisesta
yhteiskunnalle ja yksilölle olisi käy selville kun Maamies toteaa: “työkansan
irtonaisena ollessa pereellinen elämän yhteys, alallisen asunto-paikkaan
rakkaus ja pysähdys, häveljäisyys ja siveellisyys katoo, oma-tunto hämmentyy,
irstaisuus ja törkeys saa vallan, maailmaa kulkeissa tulee ikään kuin
muukalaiseksi syntymä-paikkansa ja koko isänmaassansa.”
Esiin mtulee jopa modernilta vaikuttava näkemys
työsuojelusta. Yrjö Koskisen suositteleman urakkaluonteisen työnteon, jonka
pitäisi, ehdotuksen tekijän mukaan, innostaa ahkeria ja halukkaita
työntekijöitä, Kustaa Paturi tyrmää koska: “jotka urakka-töitä tekevät, isoa
päivä-palkkaa ansaiten, tekevät ylivoimainsa, joka saattaa raajat turmiolle ja
sen suhteen useat nuorempina eli vanhempina saavat pitkällisen kivulloisuuden,
jott’eivät enää voi ansaita eläkettänsä.”
Keskeisin peruste perinteiselle palvelupakolle on Paturin
mukaan ensinnäkin: “irtaimen työ-kansan lapset ovat jo kohta työ-ikään tultua
pakollisen palvelukseen menemisen kautta tulleet ajallansa työnteon oppiin ja
taipumukseen, irstaiset ja laiskat alallisen asunto-paikan sijoituksen
pakotuksen kautta jokapäiväiseen työnteon harjoitukseen.” Asetus on siis nuorisolle eräänlainen
perusturva huonoa elämää vastaan. Mitä puolestaan tulee aikaisiin ihmisiin
niin: “Laillinen suojelus ohjaa syntymä- ja kasvanto-paikoillansa ja
pereellisessä elämässä pysymään, jonka kautta siveellisyys ja häveliäisyys
säilyy ja edistyy. Kivulloisuuden ja kova-onnisien kohtauksien tapauksissa on
pereellisessä elämässä jonkinmoinen parempi omakoti ja holhous kuin
kulkiaimena; työ-ansio on alituinen.”
Samalla suojeluasetuksen mukaan maksettava vuosipalkka toimii Kustaa
Paturin mukaan eräänlaisena sairaskassana, sillä jonkun päivän sairastamisesta
ei vuosipalkka vähene kuten käy päiväpalkkaa saavien kohdalla.
Sillä ehtihän kulua vajaat kymmenen vuotta kun maamme
koki eräät historiansa kohtalokkaimmat nälkävuodet 1867-1868. Varmasti eräs
syy oli mm. Yrjö Koskisen ja muiden valtiomme johtajien erittäin selkeä liberaalinen
talous- ja yhteiskuntapolitiikka, joka korosti yksilön omaehtoista selviytymistä
ja sen mukaisesti ei haluttu auttaa ns. köyhää kansanosaa ja käyttää valtion
varoja tällaiseen ‘hyödyttömään’ toimintaan.
Ehkäpä sittenkin Kustaa Paturin edustama näkemys väestön
pitämisestä paikoillaan eikä jatkuvassa liikkeessä toimeentuloa etsien ja
samalla yhteiskunnan entistä voimakkaampaa vaivaishuoltoa harrastava asenne
olisivat pelastaneen monia kansalaisiamme, ja ehkäpä Paturin itsensäkin. Sillä
Suomi ei ollut mitenkään kypsä 1860-luvulla uudenlaiseen talouspolitiikkaan,
jossa erinomaisella nopeudella siirryttiin hyvin säännellystä taloudesta
täysin avoimeen ja liberaaliin talouteen.
Varsinaisen ohjelmansa vaivaishoitoon Paturi julkisti
sanomalehti Hämäläisessä vuonna 1858 ilmestyneessä kolmiosaisessa
kirjoituksessaan. Siinä hän vaati yhteiskuntaa vastaaman köyhistään, se olisi
jokaisen pitäjän oma velvollisuus auttaa lähimmäistään ja vähäosaisia.
Kun katsellaan nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan kannalta
asiaa, niin voidaan todeta, että Paturin hävisi kysymyksen palveluspakosta,
mutta hänen mukainen yhteisen vastuu, ei siis almuihin perustuva, pääsi osaksi
yhteiskunnan toimintaa. Tosin sitä ollaan parhaillaan ajamassa vauhdilla ala,
ja siten Kustaa Paturi kokee tappion yhteiskunnan amerikkalaistumisen myötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti