Loihto-apujen hakija 13.11.2010

On tullut lueskeltua noituudesta. Esimerkiksi Jean Guilloun teos ”Noitien asianajaja” on ollut erittäin mielenkiintoinen, vaikka se ei mitenkään täytä tieteellisen teoksen kriteerejä. Hienoja arvioita hän kuitenkin teoksessaan kuitenkin esittää. Syykin noituuteen tutustumiseen on melko yksinkertainen, se palvelee tämän blogin tarkoitusta ja siten myös valmisteilla olevaa teesiäni.

Kustaa Paturi näet julkaisi sanomalehti Hämäläinen 9. joulukuuta ja 16. joulukuutta vuonna 1859 kaksiosaisen vuoropuhelun ”Loihto –apujen hakija”. Mielenkiintoisesti Guillou toteaa suomalaisia noitia käsittelevän luvun alussa:

”Tyypillinen suomalainen noita oli vielä 1500-luvun lopulla loitsutaitoinen mies. Suomalaisessa kansaperinteessä yliluonnolliset kyvyt liitettiin miehiin ja ruotsalaiset protestanttiset papit saivat työskennellä pitkään ja hartaasti murtaakseen tämän käsityksen ja juurruttaakseen maahan teologisesti korrektimman noitakuvan.”

Kun Kustaa Paturin lehtikirjoituksen mukaan ”Vuonna 1842 tuli muuan mies erääseen taloon kysyin isäntää ja tavattuansa pyytää saada kahdenkesken puhutella. Isäntä vei eri huoneeseen ja kysyi mitä olisi asiaa.” Ja vieras oli todennut, että ”Isännän sanotaan tietävän; minun on viety terä pellosta, eikä tahdo luontokappaleetkaan menestyä.” Tämä isäntä, joka vastailee vieraan toiveisiin vaikuttaa erinomaisen paljon Kustaa Paturilta itseltään, varsinkin hän lopulta antaa vastauksen isäntää vaivanneisiin ongelmiin..

Keskeistä kuitenkin on, että vieras ihan oikeasti tulee vielä 1800-luvun puolivälin paikkeilla hakemaan tavallaan apua ongelmiinsa tilanpidossa loitsutaitoiselta, kuten hän uskoo, isännältä.

Eli mistä ja/tai millaisesta pyynnöstä oli siis tässä tapauksessa kyse?

Ensinnäkin kyse on jo otsikon mukaisesti perinteisistä loitsuista joidenka pitäisi saada pellot voimaan hyvin ja karja tuottamaan paremmin. Isäntä oli markkinoilla tavannutkin jo henkilön, jolla oli etumaksuakin moisesta tekemisestä suorittanut. Vaan kun oli mennyt annettuun paikkaan ja osoitteeseen, niin ei siellä miestä tunnettu. Kun kerran oli apujen hakemisen tielle lähdetty, niin oli kuultu, että täältä saisi ongelmaan apua.

Henkilö, jolta apua ongelmiin on pyydetty ja ryhtyy leikkiin mukaan, mutta vaatii kalliin palkkion eli kokonaisen hopearuplan. Tämän apua pyytävä isätnä tietenkin suostuu muitta mutkitta maksamaan. Lisäksi hän alistuu erilaisiin ehdotettuihin hullutuksiin joita hänen pitää loitsujen aikana ja niiden tehon takaamiseksi.

Tämän kaiken perusteella kyseessä on leikkimielinen kuvitelma perinteisestä suomalaisesta loihtimistaidosta. Merkittävää toki on, että se varmaankin vielä 1800-luvun puolivälissä on elänyt voimakkaana perinteenä ja sillä on ollut kysyntää talonpoikienkin keskuudessa. No tokihan mekin luemme horoskooppeja ja mitä ihmeellisempiä ennusteita erilaisista asioista.

Tämän jälkeen isäntä kertoo erilaista tilalla tapahtuneista erikoisuuksista. Keittoruokapataan oli tuotu vesinen vasikan maka, ruispellosta oli löytynyt pärekoppa, jossa oli tulukset, villoja ja tähkäpäitä. suoloja oli kahdesti tiputettu suoloja ja vaappuaamuna maitoa portaille.

Kustaa, siis avun antaja, kovetaan leikkipilla ja toteaa:

”joka asuu ensimäisnä teistä pohjais ilmaa kohden, vanha muija, mustaverinen, on tepposet tehnyt –– hullusti on asiat –– mutta nykyisin sen on jo hampaat suusta pois –– ja mitä se toi kirkosta, on tullut tapaturmasta kadoksiin, ei se enää voi uusia pahennuksia tehdä –– kuin vaan pannaan entiset menemään takasin omaan kohtaan –– ja kuin tässä tyyni neuvot pannaan, ei ole siltä eikä monesta muusta pelkoa.

Mutta se ämmä on luvannut itsensä pahalle –– ei pahaa saa vähillä kääntymään omaansa kostamaan –– sitä en minä rupee aikaan saamaan pilanpäiten –– jos sinulla on ja tahdot enemmän sovittaa, niin kyllä asiasi hyväksi laitan –– tarvitsisi vielä lisää antaaksesi vähinänsä kolme ruplaa. ”

Lisämaksun vaatimiseen päättyy kertomuksen ensimmäinen osa ja viikon kuluttua julkaistaan toinen ja viimeinen osa tästä kertomuksesta. Mutta lisämaksun syynä on ollut miehen pään rapsuttaminen ja kun kuvetta opn kaivettu kolmen ruplan verran, niin avun pyytäjää pyydetään käymään kamariin, johon ne kolme äsken saatua ruplaa on heitetty. Kamari on myös pimennetty.

Seuraakin pitkä avunantajan yksipuhelu, jossa yksityiskohtaisesti käsitellään ongelma ja siihen soveltuva käytännön ratkaisi, ei siis tarvitse, kuten neuvoja toteaa: ”Minä en tarvitse tämmöisissä asioissa mennä kirkkoon haltioilta, eikä maanalan väeltä neuvoa kysymään.” Vaan kaikki tapahtuu järjen avulla kun oikeassa reaalimaailmassa eletään. Tässä analyysit ja neuvot kyselevälle ja apua hakevalle isännälle;

Teillä on harvat ometat, joiden läpitse käy tuuli ja pakkas-ajoilla sonta jäätyy lattialle –– lehmät karsii vilua –– syksytalvesta annetaan vaan paljaita kuivia olkia, eläimet hivuvat, ja joulun tulee nostettavaksi –– sitte ei ne enää jaksa syödä, vilu rankasee lisää –– niitä väänentään ja nostetaan ja sillä turmeltuu eläimet; jotkut luovat, toiset ei pääse eroon kantamoissaan, niistä osa kuolee, toiset huonouden takia on jäänyt mahoksi –– vasikat luolee pieninä ja mitä saadaan elämään, niitä juotetaan pienuudesta suurus-juomalla, jonka vuoksi paaristuvat ja vatsaa kartuu liki maata ulottumaan. Huonot eläimet pannaan keväillä ulos maan vetlänä ollessa, vajoovat ojiin ja lähteisiin, kuin tuppaavat ruohon piikkiä hakemaan; niitä nostetaan ja reellä vedetään kotia –– näin uupuvat vielä ulkona käydessä ja sotkevat laitumet kevätvetelänä varsin poroksi, ettei kasvaa ruohoa koko suvena. Hevoiset samate huonouden ja keväisen aikasen ulos laskemisen vuoksi saa monta vammaa. Pidä tästedes vaan se määrä luontokappaleita kuin voit ruokkia ja jo syksystä alkain anna niitä aineita kuin voit ruokkia ja jo syksystä alkain anna niitä aineita kuin talvellakin, että edes jaksavat kelpoon syödä ja varusta ometta lämpyisen ja tuulen pitäväksi.

Peltoa olet tehnyt liika paljon, paljaan riistan kasvatusta varten, jota et saa sontavarain vuoksi tarpeelliseen voimaan –– osa tehtyäsi peltoa on vielä niin huonoa hedelmätöintä maata, joka ei koskaan hyödyllä kannata pellon viljelyksessä pitää. Pelloissasi on ojituksenki puolesta suuri vika, niskaojia on tuskin nimeksikään, jotka on pieniä ja tukossa, sarkaojia on siellä täällä, nekin juuri myötä maan suuntaa ja tukossa että vesi valuu pitkin sarkaa –– jotka, etenki alipäistä, on tuoreilla ajoilla liika märkiä, kuvilla kuivaa kovaksi kuin raudan melto; ettet niihin saa ajallaan tehdä kevättoukojakaan; myöhäiseen tehdyt viljat eivät tuuleennu, halla vie usein vuosin –– raataus tehdään huosti kuinhevoises on keväillä huonoja –– sonta joka peltoosi pannaan toisin paikoin on palanut moskaksi, toiset paikat ovat raakaa, havot viheriäisiä ja multa pian samallaisena kuin maasta on nostettu –– peltojasi ajat kuivilla kovilla tuulisilla ilmoilla, jolloin tuuli vie sonnasta mädänneen köykäsemmän mullan pitkin vesiä ja mäkiä –– niin on monta muuta taitamattomuutta teidän työtoimissa, jonka vuoksi saalis on huono, josta seuraa niukka elämä ja puute. Ensinnä syysää pois viljelyksestä huono-maalaatuiset pellon osat ja kaikkia muita toiminkohtia koeta parantaa.»

“Teitilla oli semmoinen usko ja luulo että pahat ihmiset tiedollaan ja taikuus- eli noitakeinoillansa olivat pitäneet teidän luontokappaleet ja terän vieneet pellosta. Niin oli ennen yleinen luulo Suomalaisilla ja muilla vähän valistuneilla ja etenkin pakanallisilla kansoilla, että toinen ihminen taisi ottaa ennen toiselta ja kääntää toiselle; mutta maailman viisaat ja oppineet, jotka ovat tutkineet luontoa ja luonnon voimia, ovat tulleet järkähtämättömästi siihen käsitykseen, että taivaan ja maan luoja luomisessa on määrännyt vakaan järjestyksen kaikille kohdille sekä elukoille että kasvuille –– niitä ei taida eikä voi kukaan ylenluonnollisilla noita- eli muilla luonnottomilla keinoilla muuttaa –– ainoastansa näkyvillä ja käsitettävillä teoilla ja töillä saadaan aikaan mitä saadaan. Se mitä kutsutaan semmoiseksi onneksi eli onnettomuudeksi, jonka syytä ei ihminen käsitä –– sitä ei taida mikään ihmisvoima eli vehkeet ylenluonnollisella tavalla siirtää V se on kaikkivaltiaan luojan johdatus, jota ei ihmiset käsitä, kuinka se kuitenkin tulee ja on aikansa parempi eli pahempi –– eli mitä se on. Ihminen on vaan kelvollinen ymmärryksellä ja opilla ja hänen tulee ajatella: ahkeruus voittaa kovanki onnen ja pyytävä saa pyyn poikiakin, ja jumalalla on ohjat, luojalla lykyn avaimet; vaan ei kateen kainalossa, pahan suovan sormen päässä. Semmoinen on se salaisuus, jonka minä tiedän. Tuossa on ne neljä kolikkoasi, ota ne takaisin.”

Tämä Kustaa Paturin teksti käy jo sinällään maanviljelysoppaasta ja hyvistä neuvoista, miten maa pitää rakentaa, miten sitä tulee hoitaa ja miten karjakin menestyy. Ei loitsuja tai taikoja, vaan arkista uurastusta oman onnen hyväksi. Sitä tarvitaan työtä enemmän kuin rahaa.

Kuva: Teoksesta Hans Vintler: Tugendspiel, vuodelta 1486.